Olipa kerran pahantuulinen pikkupoika. Hänen isänsä antoi hänelle
pussillisen nauloja ja sanoi, että joka kerran kun hän menetti malttinsa
hänen
tuli vasaroida yksi naula aidan takaosaan. Ensimmäisen päivän naula saalis
oli 37 naulaa.

 Muutamien viikkojen aikana poika oppi hillitsemään kiukkuaan ja
päivittäin naulojen lukumäärä yhä pieneni. Hän huomasi, että oli helpompaa
hillitä itsensä kuin takoa nauloja aitaan.
Vihdoin koitti päivä, jolloin hän ei kertaakaan menettänyt malttiaan.
Hän kertoi siitä isälleen ja tämä ehdotti että poika vetäisi aidasta pois
yhden naulan jokaisena sellaisena päivänä, jolloin hän ei kiivastunut.

Päivät kuluivat ja lopulta nuorukainen voi vihdoin kertoa isälleen, että
hän oli poistanut kaikki naulat. Isä johdatti pojan kädestä pitäen aidan luo.
Hän sanoi: "Olet tehnyt hienoa työtä, poikani, mutta katsopas aidassa olevia
reikiä.
Aitaa ei koskaan enää saada entiselleen. Vihapäissäsi sanomat sanat jättävät
juuri tämänlaisia arpia. Voit iskeä "veitsen" toiseen ihmiseen ja vetää sen
ulos.
On ihan samantekevää, kuinka monta kertaa pyytelet anteeksi - haava on yhä
olemassa." Sanoilla aiheutettu haava on aivan yhtä paha kuin ruumiillinenkin. Ystävät ovat tosi harvinaisia
jalokiviä. He saavat sinut hymyilemään ja rohkaiset sinua onnistumaan.He
kuuntelevat meitä, he lausuvat meille kiitoksen sanat ja haluavat aina avata
sydämensä meille.